Ostorehun kuin kotitaloudessa syntyvät ruokajätteet. Liian kuitupitoinen rehu johtaa kuitenkin vatsakipuihin, ja toistaiseksi tuntemattomasta syystä runsas ruokinta aiheuttaa jalkavikoja. Kasvatus on Suomen keskittynyt alueille joissa viljanviljelyn edellytykset ovat hyvät. Yleisin käytetty rehuvilja on ohra, mutta sikoja voidaan ruokkia sen lisäksi vehnällä, ruisvehnällä, herneellä ja kauralla. Yhden rehukilon tulisi sisältää, 8,6 g kalsiumia ja n. 3,2 g sulavaa fosforia, ja Ca/P suhteeksi suositellaan n. 2,8:1. Ravintoainevaatimusten jatkuvan kasvun vuoksi ravintoa voidaan täydentää kuivaruokinnassa erilaisilla tiivisteillä, ja liemiruokinnassa kulloinkin saatavissa olevilla edullisilla teollisuuden sivutuotteilla ja täydennysrehuilla.

Ruokinta-automaatti tulee sijoittaa paikkaan jossa eläinliikenne on mahdollisimman vapaata -ei missään nimessä umpikujaan. On myös varmistettava, ettei sen lähellä ole sioille mieluisaa makuualuetta, sillä vahva eläin voisi vartioida automaattia koko päivän ja siten estää heikompien ruokailun. Ruokinta puolestaan tapahtuu 2 kertaa päivässä. Mikäli sika luonnossa tai luomuolosuhteissa saa runsaasti liikuntaa, energiankulutus kasvaa ja sika laihtuu. Joutilaiden emakoiden kuntoa on myös seurattava, ja ruokintaa lisättävä tarpeeen vaatiessa.

IMETTÄVÄN EMAKON RUOKINTA

Imettävän emakon ruuantarve on 2,5 RY päivässä, ja lisäksi maidontuotantoon kullekin porsaalle tarvitaan 0,5 RY/pv. Jos emakolla on yli 11 porsasta, se saa syödä vapaasti ruokahalunsa mukaan. Jotta emakko saisi tyydytetty ravinnontarpeensa, sen ruokintakertojen määrä nostetaan 3-4 kertaan päivässä. Valtaosa ravinnosta kulutetaan maidontuotantoon, ja mikäli se ei saa sitä tarpeeksi energiaa, se otetaan muualta elimistöstä ja laihtuu. Mikäli emot esimerkiksi luomuoloissa tai muista syistä saavat runsaasti liikuntaa, energiankulutus kasvaa ja ravintoa tulisi tarjota lisää. Joutilaiden emakoiden kuntoa on siksi seurattava ja ruokintaa lisättävä tarpeen vaatiessa. Suuri painonmenetys imetyksen aikana hidastaa kiimaan tuloa ja huonontaa tiinehtymistä, sekä pienentää pahnuekokoa. Porsaitaan imettävälle emakolle tulisikin antaa väkevää rehuseosta, jotta se kykenisi syömään tarpeeseensa nähden riittävästi. Väkevyyttä rehuseokseen voidaan lisätä kuoritulla kauralla, vehnällä tai rypsipuristeella. Jälkimmäistä voidaan käyttää myös täydentämän valkuaisensaantia, mihin soveltuu myös herne. Tarpeen vaatiessa voidaan antaa myös kalajauhoa tai säilökalaa, mutta se ei ole välttämätöntä. Lisäksi emakolle tulee tarjota karkearehua, kuten laadukasta kuivaa heinää tai säilörehua.

KARJUN RUOKINTA

Karjun on saatava energiaa kyetäkseen ylläpitämään elintoimintojaan, kasvattaakseen kudoksiaan ja tuottaakseen siittiöitä, ja kiimantarkkailu ja astuminen kasvattavat ravinnontarvetta. Nuorelle karjulle sopiva kasvu on 400–500 g/pv, ja täysikasvuiselle enimmillään 100 g/päivä. Ylläpitoon samoin kuin kasvuun riittää 2,2–2,4 ry:n päiväannos. Testausta edeltävänä aikana karjut voidaan ruokkia lihasikojen alkukasvatusrehulla, ja yli 100 kg painaville karjuille kelpaa tiineen emakon käyttämä rehu.





ruoka.JPG





















PORSAIDEN RUOKINTA

Kahden viikon ikään saakka porsaat saavat, rautaa lukuun ottamatta, tarvitsemansa ravintoaineet emänsä maidosta. Jotta porsaat oppisivat syömään kiinteää rehua, niille kannattaa antaa vieroitusrehua 1-2 viikon ikäisestä asti. Vaikka emon maidontuotanto alkaa vähentyä 3-4 viikon kuluttua porsimisesta, vieroitus tapahtuu vasta 40 vuorokauden ikäisenä. Siksi onkin tärkeää että porsaat saavat lisäravintoa kiinteästä rehusta.
Porsaiden ruokintaan olisi syytä tehdä erillinen rehuseos, sillä niiden ravinnontarve on lihasikoja vaativampi. Lisäksi tiettyjen viljojen käytölle on asetettu rajoitteita. Porsasrehuun sopivimpia viljoja ovat vehnä ja kuorittu kaura, joista jälkimmäisen määrä tulee rajoittaa 15 %:n, ja ohran puolestaan 30–40 prosenttiin. Tähän on syynä ohran huono maittavuus, joka koskee myös runsasta herneen ja rypsin käyttöä. Valkuaisrehuksi voidaan käyttää jonkin verran eläinvalkuaista, kuten kalajauhoa ja jotakin maitotuotetta. Suuren ripuliriskin takia porsaille ei voida käyttää soijapuristetta ainoana valkuaistäydenteenä. Porsasrehua annetaan 8 viikon ikään asti, eikä sen automaatista saatavilla olevaa määrää tarvitse rajoittaa. Tämä jälkeen seuraa asteittainen siirtyminen lihasikojen rehuun. Terve porsas kasvaa hyvin lihasikavaiheessakin, ja tämän varmistamiseksi ruokinnan ohella myös ympäristöolojen on oltava kunnossa. Koska porsas saa rautaa maidosta vain vähän ja sen synnynnäiset varastot ovat pienet, ruokinnassa on kiinnitettävä huomiota riittävään raudansaantiin. Suositeltavana ensirautana pidetään turverautaa, ja vieroituksen jälkeen porsaat saavat rautaa rehustaan. Lisäksi ne kykenevät hyödyntämään kuiviketurpeesta ja tonkimastaan maasta saamaansa rautaa.

Luomutuotannossa porsaiden tavallista tuotantomuotoa myöhäisempi vieroitusikä pienentää vieroitusripulin riskiä. Mikäli sitä kuitenkin esiintyy, hoitoon on olemassa kotikonsteja. Heti ensioireiden tultua näkyviin porsaille juotetaan juomaa, joka sisältää 1 tl hunajaa tai glukoosia, 1 tl ruokasoodaa ja 0,5 tl suolaa/ vesilitra. Tästä porsas saa suoloja ja energiaa, joita se tarvitsee välttyäkseen kuivumiselta.

LIHASIKOJEN RUOKINTA

Lihasikojen kasvatus alkaa kun sialla on elopainoa 20–25 kg, ja alkukasvatusvaihe kestää 5-6 viikkoa, toisin sanoen 50 kilon elopainoon asti. Lihasikojen valkuaistarve vähenee elopainon karttuessa, ja vaiheruokintaa hyödyntämällä voidaan loppukasvatuksessa säästää arvokkaita ja niukkoja valkuaisrehuja. Loppukasvatusvaiheessa niin ikään rehun tarve on suurin. Käytännössä helpoin ruokintamalli voi kuitenkin olla yksivaiheruokinta, ainakin mitä tulee yhdistelmäsikaloihin joissa on paljon eri-ikäisiä eläimiä. Kokonaissyönnin lisäämiseksi väkirehuannos jaetaan 2-4 ruokintakertaan, joiden lisäksi annetaan karkearehua.